Kuolemanmarssi (holokausti)

Keskitysleirivankien kuolemanmarssit olivat toisen toisen maailmansodan loppuvaiheessa saksalaisten järjestämiä kuolemanmarsseja, joilla natsit siirsivät keskitysleirien vankeja lähestyvien rintamalinjojen tieltä sisemmälle Saksaan. Tuhannet heikkokuntoiset vangit pakotettiin tällaisille marsseille pääasiassa talvella 1944–1945.

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa liittoutuneet – Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Neuvostoliiton ja Ranskan joukot – saartoivat Saksaa joka puolelta. Vihollisten lähestyessä saksalaiset päättivät hylätä keskitysleirit ja tuhota kaiken todistusaineiston niiden olemassaolosta.

Keskitysleirivangit kuuntelivat uutisia liittoutuneiden lähestymisestä toiveikkaina. Kun rintama tuli saksalaisten kannalta vaarallisen lähelle, heidät pakotettiin kuitenkin liikkeelle. Saksalaiset vartijat tappoivat suuria määriä vankeja jo ennen marssille lähtöä: sairaat ja muut marssimaan kykenemättömät saatettiin muitta mutkitta ampua. Usein nälkäkuoleman partaalla olleita vankeja marssitettiin kilometrikaupalla lumessa juna-asemille. Sinne päästyä heidät lastattiin junaan, joissa ei useinkaan ollut ruokaa eikä suojaa. Perillä alkoi marssi uudelle leirille. Uupuneet vangit, jotka eivät kyenneet pysyttelemään muiden tahdissa, ammuttiin.

Suurin ja tunnetuin kuolemanmarssi tapahtui tammikuussa 1945 puna-armeijan edetessä idästä Puolasta kohti Saksaa. Yhdeksän päivää ennen kuin neuvostoarmeija saavutti Auschwitzin leirin, saksalaiset marssittivat 60 000 vankia leiristä juniin. Noin 15 000 kuoli matkalla.^[1] Myös kirjailija Elie Wiesel, joka selvisi holokaustista ja sai vuoden 1986 Nobelin rauhanpalkinnon, pakotettiin kuolemanmarssille Auschwitzista Buchenwaldiin. Hän kuvaa marssia vuonna 1958 ilmestyneessä romaanissaan Yö.

1. ↑ Death Marches (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)